Luomisen puuttumisen tuskaa

Jälleen kerran avasin word-dokumentin, sen jota olen viimeksi päivittänyt, jonne olen viimeksi wordin avatessani ja kirjoittaessani kirjoittanut. Scrollaan sivun loppuun ja mietin, että aionko jälleen kerran aloittaa alusta, niin kuin miltei jokaisella kerralla. Aloituksia on jo niin monta, ne eivät koskaan pääse kovin pitkälle.

Ei tule mitään. Avaan tyhjän dokumentin, josko tyhjän paperin tuijottaminen olisi parempi. Josko jälleen puhdas pöytä, ei tarvitse vahingossakaan vilkaista mitä olen aiemmin kirjoittanut ja miten olen asioita jäsentänyt. Ei sittenkään, ei uutta, ei nyt.Kevyt turhautuminen nostaa jälleen päätään, miksi päässäni on olevinaan niin paljon asioita, jotka pitäisi kirjoittaa ja sitten kun viimein saan aikaiseksi edes avata sen dokkarin, niin tekstiä ei tule. Ikään kuin se juuttuisi jonnekin matkalle, se ei kulje käsieni kautta sormiini asti ja siitä näppäimistölle. Jälleen kerran mietin, että miksi taas yritän, kun tiedän, että lopetan ennen kuin olen edes aloittanut.

Mitä minä nyt edes kirjoittaisin? Miksi edes kirjoittaisin? Kenelle ja ketä kiinnostaa. Jokainen lause näyttää teennäiseltä, liian pinnallisella tasolla kirjoitetulta, liian suunnitellulta. Keksin ties mitä selityksiä mielessäni sille, miksi en voikaan juuri nyt jatkaa, tai edes aloittaa kirjoittamista.

Huijaan itseäni; menen kirjoittamaan blogin puolelle, ei tämä ole niin iso juttu. Onpa nokkelaa kirjoittaa siitä, miten ei pysty kirjoittamaan, sanoa jotain, mutta ei kuitenkaan sano mitään. Mutta kirjaimia paperille latoessa turhautuminen väistyy huomaamatta. Onko sillä väliä mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa. Yksi lempiselityksistäni: ”kunhan nyt edes jotain”, se on parempi kuin ei mitään ja samaan aikaan vähän syvemmällä minussa tunnistan arvostelun; miksi ei voi keskittyä siihen, millä olisi itselle eniten merkitystä, miksi tehdä vähän turhalta tuntuvaa tekstiä, kun samaan aikaan voisit tehdä jotain hyödyllisempää, työstää sitä, mitä niin pitkään olet halunnut tehdä.
Ja silti, löydän itseni edelleen tämän saman tekstin äärestä, nyt jo vähän huvittaa.

Ajoittain olen tuskastunut siihen, miksi en halua uppoutua luomisen tuskaan. Vai onko se edes sitä? Kohtuuttomat odotukset, niin iso pala, että en osaa ajatella sitä kokonaisuutena, kun en oikeastaan osaa edes määritellä mikä siitä tulee ja mitä se sisältäisi, mistä näkökulmasta, miten. Totean mielessäni, että turha edes aloittaa, en kuitenkaan saa mitään valmiiksi, ainakaan sellaista, jossa olisi mitään järkeä. Ihanan dramaattista.
Aina löytyy jotain mukamas tärkeämpää, aina löytyy joku häiriöärsyke, jonka turvin pääsen livistämään. Livistämään itseltäni, oikeasti.

Ehkä huomenna?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *