Hiljaisuudessa on kaikki

Siellä minä olin, keskellä metsää, suon reunassa. Suon, joka oli tällä hetkellä lumen ja jään alla, nukkumassa. Jonain päivänä olin siellä auringon paistaessa siniseltä taivaalta, toisena se oli jo laskemassa ja värjäämässä taivaanrannan omilla monilla väreillään.

Yhtenä päivänä kävin jälleen suon reunalla, koko päivän oli tuullut. Mutta siellä, suon reunalla, tuntui kuin tuuli olisi ollut lämmintä ilmavirtaa, niin kuin luonto olisi puhaltanut lämmintä ilmaa keskelle pakkassäätä. Tuuli puhalsi läpi koko pitkän ja avaran suoalueen. Sen tulon kuuli ympärillä olevista puista, kun se eteni omalla voimallaan ja omassa nopeassa tahdissaan, ollen samalla kuitenkin kovin lempeä.

Olisin voinut olla ja jäädä sinne, erämaan maisemaan, yksin, keskelle metsää. Olin kuvitellut, että pelottaisi, mutta siellä tunsin olevani jotenkin turvassa, ympärillä olevan metsän hellässä huomassa. Kuusten, mäntyjen, kivien, korppien ja tassunjälkiä lumeen jättäneiden ystävien keskellä.

Olin vain ja katselin, keskityin hiljaisuuteen ja kaikkeen siihen villiin ja voimakkaaseen energiaan, jonka ei tarvinnut pitää itsestään meteliä. Se pystyi olemaan omassa voimassaan kaikessa hiljaisuudessa, niin kuin mikä tahansa niin kauan olemassa ollut vaan voi olla, luonto ja sen ikiaikaisuus.

Maisema ja ympärillä oleva ja näkyvä sai minut nöyräksi ja kiitolliseksi. Mieleen ei siinä hetkessä mahdu mitään muuta kuin oleminen. Hiljaisuus, jossa on kaikki ja samaan aikaan ei mitään.

Kiitos maailma.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *