Jokin

Se tulee aina yllättäen, jostain takavasemmalta. Se tulee aina silloin, kun en osaa odottaa.

Kuuntelen ja koitan saada siitä kiinni, se velloo ja muhii, mutta koskaan en saa kunnon otetta. Se tuntuu koko kehossa, mutta en osaa eritellä juurikaan edes sitä, että missä enemmän ja missä vähemmän.

Se on kuin odotus, joka ei koskaan pääty. On vaikeaa päättää sellaista, josta ei tiedä mitä se oikeasti on.

Olo on turhautunut; vahva tunne siitä, että jotain täytyy tehdä, mutta samaan aikaan olet täysin toimintakyvytön asian suhteen.

Ihan kuin jotain olisi tulossa ulos, mutta se ei kuitenkaan tule. Joku laittaa vastaan, minä laitan vastaan?

Vai onko se omaan saamattomuuteen väsymistä, joka aika ajoin nostaa päätään? ”Et ole vieläkään päässyt sinne minne olit menossa, etkö taaskaan ole tehnyt yhtään mitään”.

Muistan mieleni sopukoissa ajatuksen armollisuudesta itseäni kohtaan ja koitan piipittää vastaan, aina se ei auta, vaikka kuinka yritän selitellä ja hyväksyä ja antaa asian olla.

Tuntuu kuin joku olisi ratkeamaisillaan liitoksistaan ja kuitenkin niin kuin mitään ei tapahtuisi. Niin kuin ääni huutaisi ja karjuisi ja silti minkäänlaista ääntä ei kuulu. On äänetöntä. On tyyntä. Mitään ei tapahdu.

Ei tee mieli edes kunnolla analysoida, vai onko sekin suojamekanismi, mieleni sanoo ettei kannata. Älä avaa sen lippaan luukkua, et tiedä mitä sieltä tulee ja voiko sitä hallita.

Varovasti ja melkein salaa koitan olla vaan ja odottaa, että se mene ohi, tullakseen jonkin ajan kuluttua uudelleen. Entä jos se tällä kertaa häviäisi, katoaisi jonnekin syvyyksiin, mistä se ei enää ikinä löytäisi takaisin pintaan.

Se tuntuu loppumattomalta, pyörältä joka pyörii koko ajan.

En tiedä pelkäänkö enemmän sitä, että se lakkaa tulemasta, jos löydän vastauksen, vai sitä, että se ei ikinä lopukaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *