Juuri sellaisena

Jäämme kentälle, koska hänellä ei ole kiire minnekään. Yleensä lähdemme miltei heti pois, kun hommat on saatu päätökseen, ajattelen sen ehkä myös jonkinlaisena kiitoksena, menemme pois sieltä, missä on harjoiteltu ja voidaan tehdä jotain muuta.

Mutta tänään hän ei haluakaan heti lähteä, yritän kyllä muutamaankin otteeseen ehdottaa, että voisimme mennä, mutta ei. Hän tuijottaa takaisin, aina niin lempeillä silmillään katsellen. Välillä huomio kiinnittyy jonnekin muualle, mutta se palaa nopeasti kentälle, hetkeen, siihen, että vain olemme siellä. Välillä hän hellästi tuuppaisee, ”silitä vähän”. ”Kehu vähän, kerro taas miten hieno minä olen”.

Tunnistan erilaisen energian kuin mitä sanoisin ehkä normiksi, avoimen ja läsnäolevan, samaan aikaan valppaan mutta kuitenkin keskittyen täysin siihen mitä on. Se ei ole aina, jos koskaan itsestäänselvyys, kun on hänestä kyse.

Katselen häntä, oikeasti katson, syvemmälle kuin vain pintaa.

Mietin, mistä olemme tulleet ja missä olemme nyt. Miten matka on ollut pitkä ja samalla lyhyt. Vielä vuosi sitten en olisi voinut kuvitella, että seisoisin joskus tällaisessa tilanteessa. Hän on niin lempeästi läsnä.

Hän on niin kiltti ja herkkä, aina iloisesti valmiina. Vain pienet eleet kertovat epämukavuudesta tai siitä, että hän ei halua jotain tai tykkää jostain. Olen yrittänyt kertoa hänelle, että on ok kertoa ja että meidän ei ole pakko. On mukavampaa, kun voimme tehdä yhdessä, on mukavampaa, kun voimme tykätä niistä asioista mitä tehdään.

Hän on utelias ja silti hyvin nopeasti huolestuva. Kehuminen ja kiittäminen auttavat itsevarmuuden kasvattamisessa, joskus minusta tuntuu, että hän kasvaa korkeutta silmissä, kun hän uskaltaa tehdä jotain, mikä vähän pelottaa. Ja minä kehun kuin heikkomielinen, kehun jostain, joka saattaa näyttää mitättömän pieneltä, mutta tiedän sen olevan suuri asia. Tunnen sen.

Ja siitä tässä kaikessa onkin kyse, tunteesta. Me emme voi vain tehdä ja olettaa ja odottaa. Me emme voi vain ajatella, että he ovat vain meitä varten. Meidän tulee olla läsnä, meidän tulee tietää mitä hevosemme meiltä tarvitsee, jotta se voi elää juuri sellaisena kuin on, arvostettuna.

Koska sinä olet viimeksi katsonut hevostasi, oikeasti katsonut häntä, odottamatta mitään ja vain vaalinut kaikkea sitä hienoa mitä hevosessasi on?
Tietääkö hevosesi, että arvostat ja kunnioitat häntä yksilönä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *