Hiljaisuudessa on kaikki

Siellä minä olin, keskellä metsää, suon reunassa. Suon, joka oli tällä hetkellä lumen ja jään alla, nukkumassa. Jonain päivänä olin siellä auringon paistaessa siniseltä taivaalta, toisena se oli jo laskemassa ja värjäämässä taivaanrannan omilla monilla väreillään.

Yhtenä päivänä kävin jälleen suon reunalla, koko päivän oli tuullut. Mutta siellä, suon reunalla, tuntui kuin tuuli olisi ollut lämmintä ilmavirtaa, niin kuin luonto olisi puhaltanut lämmintä ilmaa keskelle pakkassäätä. Tuuli puhalsi läpi koko pitkän ja avaran suoalueen. Sen tulon kuuli ympärillä olevista puista, kun se eteni omalla voimallaan ja omassa nopeassa tahdissaan, ollen samalla kuitenkin kovin lempeä.

Olisin voinut olla ja jäädä sinne, erämaan maisemaan, yksin, keskelle metsää. Olin kuvitellut, että pelottaisi, mutta siellä tunsin olevani jotenkin turvassa, ympärillä olevan metsän hellässä huomassa. Kuusten, mäntyjen, kivien, korppien ja tassunjälkiä lumeen jättäneiden ystävien keskellä.

Olin vain ja katselin, keskityin hiljaisuuteen ja kaikkeen siihen villiin ja voimakkaaseen energiaan, jonka ei tarvinnut pitää itsestään meteliä. Se pystyi olemaan omassa voimassaan kaikessa hiljaisuudessa, niin kuin mikä tahansa niin kauan olemassa ollut vaan voi olla, luonto ja sen ikiaikaisuus.

Maisema ja ympärillä oleva ja näkyvä sai minut nöyräksi ja kiitolliseksi. Mieleen ei siinä hetkessä mahdu mitään muuta kuin oleminen. Hiljaisuus, jossa on kaikki ja samaan aikaan ei mitään.

Kiitos maailma.

Tule kanssani hetkeen

Hengitä vain, sisään ja ulos, sisään ja ulos.

Huomaan, miten hengitys jää viipyilemään rintarangan kohdalle, siinä missä pallean pitäisi olla pehmeä, on jotain ihan muuta. Hengitys kulkee, se tuntuu vaikealta, mutta se ei haittaa. Niin kuin jokin pitäisi kiinni, ei päästäisi sitä kulkemaan vapaasti.  Jatkan silti vain hengittämistä, olemista, se on ainoa asia, jolla on merkitystä juuri nyt.

Kutsun häntä mukaan, hän on hieman ylikierroksilla, en tiedä miksi. Tuulinen sää, pimeys, asioita eri paikoissa, pienikin muutos voi riittää.
Mietin hetken tunnetta palleassani ja totean, että olen kai itsekin vähän tukossa. Mutta silti, vain hengitän, sisään ja ulos.
Hän tuo päänsä ihan viereeni, turpa miltei koskettaa hartiaani. Pysähdys ja hengitys, tiedostan ja tunnen miten hän tulee siihen olemaan, hengittämään.

Kunnes jokin vie huomion, se karkaa niin helposti. Mutta ei sillä ole väliä, kutsun uudelleen. Tule tänne kanssani, tule hengittämään, olemaan.
Hän laskee jälleen päätänsä, pikkuhiljaa se laskeutuu jälleen, pää on ihan oman pääni vieressä. Se osuu minuun vain vähän, juuri sopivasti. Sen verran, että siinä on turvallista, olla lähellä ja levätä. Olla omassa kehossaan läsnä. Pää painuu alemmas jälleen pienin askelin, hengityksen mukana, silmä kohtaa oman silmäni. Siinä me olemme, yhdessä kuplassa, vain olemme.

Tunnen miten hevosen keho alkaa käydä rauhallisemmin, vaikka hänen täytyy välillä tarkistaa tilannetta, tulee hän ikään kuin tankkaamaan rauhaa välillä, uskaltaa olla rennommin, uskaltaa olla odottamatta, että tulisi jotain muuta kuin tätä, hengitystä. Sisään ja ulos.

Rintakehä ja -kori haluaisi lisää tilaa ja sitä tuleekin, pikkuhiljaa. Tunnen myös miten lanneselkä hakee omaa paikkaansa, kaikki saa tapahtua tai olla tapahtumatta. Vain olemisella, hengittämisellä on väliä. Sisään ja ulos.

Tunnen kiitollisuutta siitä, että saan jakaa tämän hetken hevosystäväni kanssa, että hän uskaltaa päästää irti ja vain olla. Ja olla siinä, pää minun pääni vieressä, ihan kuin siinä olisi juuri se maailman paras paikka olla ja harjoitella omassa kehossa olemista, vain olla ja hengittää.

Kiitos.

Work in progress

Usein on vaikeaa huomata sitä hetkessä, jos ei ole kyse kovin konkreettisesta asiasta. Tuntuu, kuin mikään ei muuttuisi. Niin kuin kaikki junnaisi paikallaan, sama levy päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Olisi niin paljon mukavampaa, kun ”kaikki tänne heti nyt” toimisi. Mutta mitä se kaikki sitten on?

Aamusta tulee ilta ja illasta aamu, prosessointi on niin vaivihkaista, että siitä ei oikein saa kiinni. Jokin tekee työtään uutterasti ja niin pienten muutosten kautta, että läpimenemisen tai kehittymisen huomaa vasta, kun se on jo valmis tai ainakin valmiimpi. Jonain päivänä saattaa herätä ajatukseen, jossa päivittelee sitä, miten jokin asia on kuin itsestään jossain taustalla muuttanut muotoaan, tai siihen suhtautuminen on. Missä välissä se tapahtui?

Meille puhutaan siitä, miten pitää osata luottaa prosessiin, antautua virran vietäväksi ja katsoa minne se kuljettaa. Meidän aivomme haluaisivat kuitenkin jotakin konkreettista, jotain mitä voi käsitellä, jotain mitä voi määritellä ja jonka kautta pystymme näkemään tuloksia, edes jonkinlaisia.
Oletko ikinä kokeillut mitä tapahtuu, jos annat mielessäsi ajatuksen sellaiselle asialle, joka siinä hetkessä voi tuntua mahdottomalta tai kaukaiselta? Jos leikittelet hetkellisesti mielikuvalla, että joku asia olisi toisin tai siten, miten haluaisit sen olevan.

Tee testi.
Nosta tietoiseen mieleesi joku asia, johon haluaisit muutosta. Se voi olla konkreettinen isompi tai pienempi asia, tai vaikka joku ajatus, joka sinulla on olemassa johonkin tiettyyn asiaan tai aiheeseen liittyen.
Ajattele sitä, miten toivoisit tai haluaisit tuon asian olevan, ei tarvitse tehdä muuta. Älä pakota tai tee mitään toimia, jos ei siltä tunnu, vain tietoinen ajatus, neutraalina.
Jos muistat, niin harjoita tätä esimerkiksi kuukauden verran. Muista katsoa taaksepäin, kun olet tehnyt testisi. Tapahtuiko mitään? Mistä lähdit ja minne päädyit? Muuttuiko haluamasi asia kenties matkalla, oivalsitko, että minkään ei tarvitsekaan muuttua?

Kaikki ne tietoiseen mieleesi tuomat pienenpienet hetket tekevät työtä sinun puolestasi, ne tekevät työtä ja prosessia sinun mielesi ulottumattomissa. Ja ne katalat tekevät sen niin, että mielesi ei pääse sitä kunnolla sabotoimaan, koska muutos tapahtuu niin hitaasti. Elämä virtaa koko ajatuksesi tai tahtotilasi läpi ja muokkaa sitä, niin kuin vesi muokkaa kiveä. Näet muutoksen vasta pitkän ajan päästä ja havahdut siihen ehkä vasta sitten, kun jälleen annat asian nousta tietoisuuteen asti ja alat ymmärtää, miten prosessi eteni, vaikka sinusta on tuntunut, että mikään ei muutu tai edisty.

Opettaja saapuu, kun oppilas on valmis

    Siinä se oli, miten ihmeessä.

Olin takaraivossani pyöritellyt asiaa muutaman päivän aiemmin, ymmärtänyt jotakin.

Ymmärtänyt, miksi olin aiemmassa elämässäni niin monesti löytänyt itseni paikasta, joka ei
ollut laisinkaan minulle ominainen paikka.
Ymmärtänyt, miksi olin kerta toisensa jälkeen hakannut päätäni seinään.
Ymmärtänyt, miksi yhä uudelleen ja uudelleen koin olevani omituinen normaalien joukossa,
ja miten vielä hakeuduin noihin tilanteisiin.
Tahtomatta tai tahtoen.

Ymmärsin, miksi oli niin tärkeää hyväksyä kaikki tapahtunut.
Miten voisit hyväksyä itsesi nyt, jos et hyväksy sitä, mikä sinut on tehnyt?

Tietoisuus ja ymmärrys, armollisuus.
On vaikeaa kuvitella isompaa lahjaa.
Lahjaa, jonka vastaanottaminen on usein ollut kaikkea muuta kuin  helppoa.
Lahjaa, joka on joskus koskenut niin paljon, että ennemmin sulkisi vain silmät.

Olla täällä ja tässä, kiitollisena kaikesta ja kaikista.
Ei sille ole sanoja.

Vapaus ja Vastuu

Mietin eilen vapautta ja sitä mitä se minulle merkitsee, miten minä koen vapauden tunteen ja koenko sellaista laisinkaan. Päädyin lopputulemaan, jossa totesin sisäistäneeni lähivuosina omasta mielestäni jotain olennaista vapaudesta. Näkemykseni siitä, mitä vapaus tarkoittaa ja miltä se tuntuu, on jotain ihan muuta kuin mitä ajattelin sen olevan vuosia sitten.

Vapaus ja vastuu liittyvät mielessäni voimakkaasti toisiinsa.

On ollut aikoja, kun olen mieltänyt vapauden sellaiseksi, että ei tarvitse olla mistään asiasta vastuussa. Tai että ainakin noita vastuullisuuden piiriin kuuluvia asioita olisi mahdollisimman vähän. Silloinhan olisin miltei kirjaimellisesti vapaa; vapaa velvoitteista, vapaa pakosta tehdä jotain, vapaa olemaan ja tekemään ja sanomaan juuri mitä haluan.

Asiaa pohdiskeltuani huomasin, että tuohon ajatusmaailmaan vapaus sellaisena miten sen nyt määrittelen, ei oikein meinaa istua laisinkaan. Muistelin olemistani ja tekemistäni. Miten sellaisena semisti tai enemmänkin ajopuuna oleminen oli minusta vapautta, ei juuri lainkaan vastuuta mistään. Vastasin vain itselleni, jos sillekään. Toki aina on asioita ja on ollut, joista olen ollut vastuussa ja vastuuni kantanut, mutta tässä kontekstissa jätän ne ulkopuolelle. Tuossa vapaudessa on kääntöpuolensa, niin kuin kaikissa asioissa yleensä on. Jos ihminen on irti itselleen tärkeistä asioista, juureton, voi joutua helpommin tuuliajolle. Sitä ajattelee olevansa vapaa ja vastuuton ja samaa aikaan ei oikein tarkalleen tiedä mihin tarttuisi ja mitä tekisi. On vapaa, eikä saa itsestään mitään kuitenkaan kunnolla irti, koska on niin vapaa. Se tuo mukanaan epäsäännöllisyyttä, jonkinlaista kiirettä aina jonnekin, asioiden jättämistä kesken, epäolennaisuuksiin puuttumista ja oikeasti tärkeiden asioiden tai aiheiden pakoilua. Koska on niin vapaa, ei tarvitse. Olemme mukavuudenhaluisia.

Vastuun kantamisessa on monta kerrosta ja yhden kerroksen alta löytyy aina jotain muuta. Vastuu voi tuntua taakalta, jos se on sellaista, jota ei ole itse päättänyt tai halunnut. Jos ei pysty mitenkään muuttamaan sitä mistä on vastuussa ja joutuu yhä uudelleen ja uudelleen tekemään asioita itselle vääristä lähtökohdista, syystä tai toisesta.

Mutta mikä on niin ihanan vapauttavaa vastuussa? Se, että olet itse saanut päättää. Se, kun tietoisesti olet vastuussa jostakin ja pidät siitä. Vastuu tuo mukanaan rutiinia, se auttaa rakentamaan juuria ja voi jopa auttaa ideoimaan uutta. Vastuu pitää liikkeellä. Vastuu tässä kontekstissa tuo mukanaan vapautta, sellaista vapautta, jota minä arvostan. Vaikka olisin valinnut kuinka aikaavievän asian, josta olen vastuussa, niin se ei tunnu taakalta, se on etuoikeus, se on jotain, joka pitää minut oikealla tiellä, minun polullani.

Elävä esimerkki: käyn tallilla oikeastaan päivittäin. Liikutan hevosta, hoidan sitä, teen sille ruokaa, juttelen ja rapsuttelen, analysoin terveyttä ja mielentilaa ja niin edelleen. Joka ei päätöstäni tai kyseistä lajia ymmärrä, voi sivusta kauhistella sitä; miten sitovaa touhua se on, tylsää ja  vaikeaa ja aina pieni huoli takaraivossa siitä, miten se hevoseläin voi.Rahaa menee ja harvoin mikään menee suunnitelmien mukaan ja ilman epäonnistumisia. Ja minulle se on vapautta enemmän kuin mikään muu. Heitän rahaa käytännössä lapiolla paskan muodossa pellolle, käytän aikaani enemmän kuin riittävästi kaikkeen hevosiin liittyvään, totean usein, että en osaa mitään enkä koskaan opi tarpeeksi. Ja silti, olen valinnut vapaudekseni vastuullisen harrastuksen, tietoisesti.

Mietin siis eilen sitä vapauden kokemusta, että mistä se tulee. Ja miksi koen vapautta asioissa, jotka oikeasti sitovat aika paljon. Kaiken takana tuntuu olevan se, että olen saanut itse päättää ja saan koko ajan itse päättää. Enemmän ja enemmän huomaan, että asiat, jotka minä koen vapaudeksi voivat olla sellaisia, jotka sitovat itseasiassa aika paljonkin. Minulle vapaus ja vastuu kulkevat siis monessa asiassa käsikädessä. Enemmän on merkitystä sillä, miten vastuulliset asiat koen; tuovatko ne merkitystä ja merkityksellisyyden tuntua minun elämääni? Pitävätkö vastuuni minut liikkeellä ja kiinni elämässä?

Vastuu valita ja olla vapaa, vapaus olla päättää omasta elämästään. Kukaan muuhan  ei sitä oikein puolestasi voi tehdä. Aihe on hyvin kontekstisidonnainen ja saattaa elää paljonkin elämän mukana. Oletko koskaan ajatellut, mitä vapaus sinulle tarkoittaa?

Pinnan alla

Juuri pinnan alla, niin, että kuitenkin heijastus tai kuvajainen näkyy. Niin kuin se olisi takana kulkeva varjo, jonka edellä olet, mutta tiedostat sen olemassaolon jokainen hetki. Kuin sumu, joka kätkee sisälleen jotain, josta et oikein kunnolla saa kiinni, mutta tiedät, että se on siellä.

Me luulemme, että kun emme ajattele jotain asiaa, niin se unohtuu ja häviää. Niin kuin aivoissamme olisi off-nappula, jonka voisi koska vain kytkeä pois päältä. Se voi asia voi olla mikä tahansa, tunne tai muisto, tai jotain muuta. Ehkä se on joku ajatus, joka piinaa sinua ajoittain, joku asia, jolle pitäisi tehdä jotain, mutta on helpompaa vain haudata se, pitää se pinnan alla.

Pinnan alla olevat asiat eivät ole ”poissa silmistä poissa mielistä”. Ne kuluttavat energiaamme jokainen hetki. Se voi tuntua jatkuvana kaipuuna jonnekin, se voi olla kuin kivi sisällä, jonka olemassaolon tuntee jatkuvasti, mutta kuitenkaan siitä ei kunnolla kiinni. Jäytääkö joku mieltäsi? Pinnan alla olevat asiat tuntuvat kehossamme ja sielussamme, vaikka mielemme kuinka yrittää niitä sinne sumuverhon taa piilottaa.

En tiedä ymmärrämmekö itsekään miten nuo kuvajaiset pinnan alla meitä syövät, miten ne vaikuttavat mielentilaamme ja hyvinvointiimmee.

Ehkä kuvajainen voi sieltä kaukaakin katsottuna tuntua niin vaikealta, että emme kertakaikkiaan uskalla päästää sitä yhtään lähemmäs, toivomme vain, että joskus se loppuu ja häviää. Harvoinhan nii käy.

Sielusi voi yrittää kuiskata tai huutaa sinulle noista kuvajaisista, kaikesta siitä kauniista ja rumasta mikä siellä sumuverhon takana piileskelee. Se yrittää kertoa sinulle, miten kaikki ei ole aina valkoista ja valoa, kauneutta ja viisautta löytää niin usein sieltä pimeyden ja synkkyyden polulta. Siltä polulta, jonka pimeys ja synkkyys muuttuvat valoksi, kun vain annat niille mahdollisuudeen. Kun vain annat itsellesi, sielullesi, mahdollisuuden olla ja loistaa kaikkien niiden pinnan olevien asioiden vuoksi tai niistä huolimatta.

Yksi kuvajainen kerrallaan, askel askeleelta. Pelko on tunteena terve, mutta mitä jos hieman kurkistat sen taakse. Onko pinnan alla jotain sellaista, jonka voisit päästää päivänvaloon ja päästää irti?

Juuri sellaisena

Jäämme kentälle, koska hänellä ei ole kiire minnekään. Yleensä lähdemme miltei heti pois, kun hommat on saatu päätökseen, ajattelen sen ehkä myös jonkinlaisena kiitoksena, menemme pois sieltä, missä on harjoiteltu ja voidaan tehdä jotain muuta.

Mutta tänään hän ei haluakaan heti lähteä, yritän kyllä muutamaankin otteeseen ehdottaa, että voisimme mennä, mutta ei. Hän tuijottaa takaisin, aina niin lempeillä silmillään katsellen. Välillä huomio kiinnittyy jonnekin muualle, mutta se palaa nopeasti kentälle, hetkeen, siihen, että vain olemme siellä. Välillä hän hellästi tuuppaisee, ”silitä vähän”. ”Kehu vähän, kerro taas miten hieno minä olen”.

Tunnistan erilaisen energian kuin mitä sanoisin ehkä normiksi, avoimen ja läsnäolevan, samaan aikaan valppaan mutta kuitenkin keskittyen täysin siihen mitä on. Se ei ole aina, jos koskaan itsestäänselvyys, kun on hänestä kyse.

Katselen häntä, oikeasti katson, syvemmälle kuin vain pintaa.

Mietin, mistä olemme tulleet ja missä olemme nyt. Miten matka on ollut pitkä ja samalla lyhyt. Vielä vuosi sitten en olisi voinut kuvitella, että seisoisin joskus tällaisessa tilanteessa. Hän on niin lempeästi läsnä.

Hän on niin kiltti ja herkkä, aina iloisesti valmiina. Vain pienet eleet kertovat epämukavuudesta tai siitä, että hän ei halua jotain tai tykkää jostain. Olen yrittänyt kertoa hänelle, että on ok kertoa ja että meidän ei ole pakko. On mukavampaa, kun voimme tehdä yhdessä, on mukavampaa, kun voimme tykätä niistä asioista mitä tehdään.

Hän on utelias ja silti hyvin nopeasti huolestuva. Kehuminen ja kiittäminen auttavat itsevarmuuden kasvattamisessa, joskus minusta tuntuu, että hän kasvaa korkeutta silmissä, kun hän uskaltaa tehdä jotain, mikä vähän pelottaa. Ja minä kehun kuin heikkomielinen, kehun jostain, joka saattaa näyttää mitättömän pieneltä, mutta tiedän sen olevan suuri asia. Tunnen sen.

Ja siitä tässä kaikessa onkin kyse, tunteesta. Me emme voi vain tehdä ja olettaa ja odottaa. Me emme voi vain ajatella, että he ovat vain meitä varten. Meidän tulee olla läsnä, meidän tulee tietää mitä hevosemme meiltä tarvitsee, jotta se voi elää juuri sellaisena kuin on, arvostettuna.

Koska sinä olet viimeksi katsonut hevostasi, oikeasti katsonut häntä, odottamatta mitään ja vain vaalinut kaikkea sitä hienoa mitä hevosessasi on?
Tietääkö hevosesi, että arvostat ja kunnioitat häntä yksilönä?

Jokin

Se tulee aina yllättäen, jostain takavasemmalta. Se tulee aina silloin, kun en osaa odottaa.

Kuuntelen ja koitan saada siitä kiinni, se velloo ja muhii, mutta koskaan en saa kunnon otetta. Se tuntuu koko kehossa, mutta en osaa eritellä juurikaan edes sitä, että missä enemmän ja missä vähemmän.

Se on kuin odotus, joka ei koskaan pääty. On vaikeaa päättää sellaista, josta ei tiedä mitä se oikeasti on.

Olo on turhautunut; vahva tunne siitä, että jotain täytyy tehdä, mutta samaan aikaan olet täysin toimintakyvytön asian suhteen.

Ihan kuin jotain olisi tulossa ulos, mutta se ei kuitenkaan tule. Joku laittaa vastaan, minä laitan vastaan?

Vai onko se omaan saamattomuuteen väsymistä, joka aika ajoin nostaa päätään? ”Et ole vieläkään päässyt sinne minne olit menossa, etkö taaskaan ole tehnyt yhtään mitään”.

Muistan mieleni sopukoissa ajatuksen armollisuudesta itseäni kohtaan ja koitan piipittää vastaan, aina se ei auta, vaikka kuinka yritän selitellä ja hyväksyä ja antaa asian olla.

Tuntuu kuin joku olisi ratkeamaisillaan liitoksistaan ja kuitenkin niin kuin mitään ei tapahtuisi. Niin kuin ääni huutaisi ja karjuisi ja silti minkäänlaista ääntä ei kuulu. On äänetöntä. On tyyntä. Mitään ei tapahdu.

Ei tee mieli edes kunnolla analysoida, vai onko sekin suojamekanismi, mieleni sanoo ettei kannata. Älä avaa sen lippaan luukkua, et tiedä mitä sieltä tulee ja voiko sitä hallita.

Varovasti ja melkein salaa koitan olla vaan ja odottaa, että se mene ohi, tullakseen jonkin ajan kuluttua uudelleen. Entä jos se tällä kertaa häviäisi, katoaisi jonnekin syvyyksiin, mistä se ei enää ikinä löytäisi takaisin pintaan.

Se tuntuu loppumattomalta, pyörältä joka pyörii koko ajan.

En tiedä pelkäänkö enemmän sitä, että se lakkaa tulemasta, jos löydän vastauksen, vai sitä, että se ei ikinä lopukaan.